(Pahoittelut myöhäisestä maksusta, tässä viimein Salman ja Blisin kuittaus
Kiitos viikonlopusta!)
PERJANTAI 22.1.
Kun hevosauto pysähtyi Storywoodsin pihaan minusta tuntui, että saattaisin minä hetkenä hyvänsä yksinkertaisesti pökertyä pelosta.
Tämä oli neljä kertaa pahempaa kuin yhdetkään isot kisat. Minua ei pelottanut esteen päälle tippuminen, ei huono sijoitus, eivät kanssakilpailijoiden arvostelevat nytkähdykset suupielissä - eihän nyt edes oltu kisoissa! Minua pelotti hevosautossa oleva nelivuotias nuori valkoinen poni, joka oli pelkkää terävää korvaa ja lihaksikasta jalkaa. Juuri se, joka paraikaa hakkasi toista takakaviotaan kuljetusauton sivuseinään niin, että kumeat tömähdykset kaikuivat pitkin lumista pihaa.
Onneksi, onneksi en ollut tallipihalla yksin. Olin juuri ehtinyt alkaa pureskella poskeni sisäpintaa ja miettiä, miten saisin Blisin ehjänä ulos, kun takaani kuului kirkas ja iloinen ääni:
"Mä jo mietinkin että missä kaikki muut on!"
Maija oli reipas, hyväntuulinen ja näppärä käsistään. Purkaessaan Blisiä autosta kanssani hän ehti sekä kertoa olevansa ratsuttaja-hevoshieroja että maalata eteeni puolet hänen herasilmäisen Kuumo-ratsunsa elämäntarinasta. Outo jännitykseni alkoi sulaa jossakin hevosauton ja vieraskarsinan välimaastossa.
Meitä ilmoittautuneita oli vain kolme. Jätettyämme Blisin syömään päiväheiniä suuntasimme tammatallin satulahuoneeseen ja törmäsimme siellä Emmyyn, joka oli jo selvästi ehtinyt purkaa tavaransa ja istuskeli pienellä sohvaryhmällä puhelintaan selaillen. Hän hymyili vienosti meidät nähdessään.
"Tässä me kai sitten ollaan", Maija totesi hetken kuluttua heittäydyttyään sohvalle Emmyn viereen.
Storywoods oli hienon näköinen. Talleja oli kaksi ja ne olivat niin avaria ja valoisia, että tuntui melkein siltä kuin olisi kävellyt ateljeessa. Hyvin harjatut hevoset työnsivät uteliaana päänsä kalterien ohi käytävälle ja levittelivät ääneti sieraimiaan meidän kulkiessamme niiden ohitse. Sisälläni hytkähti pari kertaa hassusti, kun näin tuttuja hevosia. Kuin kaksi diakuvaa olisi laitettu päällekkäin: se, jossa hevonen seisoi kaula kaarella, jouhet letitettyinä kirkkaasti valaistulla kisapaikalla ja se, jossa sama hevonen seisoi nyt omassa karsinassaan turpakarvat purupelletissä. Tunnistin Rosa Majalisin ja Ellietta Storyn, ne molemmat olivat pyörineet useamman kerran samoissa kisoissa kanssamme.
Tutustumiskierroksen jälkeen meidät patisteltiin varustamaan ratsumme. Jouduin kiinnittämään Blisin turparemmin kolme kertaa, niin paljon minua oli jälleen alkanut jännittää. Bliss vaikutti tyyneltä kuin viilipytty. En kuitenkaan saanut kammettua päästäni sitä ajatusta, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun ratsastin ponilla kodin ulkopuolella. Tuntui, että olin kotonakin ehtinyt juuri ja juuri käydä sen selässä - miten selviytyisimme valmennuksesta vieraassa paikassa?
Olisin kaivannut Bonnien tuttua selkää, mutta allani olikin Blisin kapea satula ja luikkumainen kaula, joka näytti silmissäni lankulta suoraan haita kuhisevaan mereen. Sydän hakkasi kylkiluusta toiseen, kun kuljimme alkukäyntejä ympäri hulppeaa maneesia. Melkein puolet valmennuksesta minusta tuntui, etten saanut hengitettyä tai nieltyä. Vasta, kun Bliss pärskähti pitkään ja perusteellisesti kesken harjoitusravin, maltoin rentoutua. Se ei todella ollut pudottanut minua tai, mikä pahempaa, traumatisoitunut vieraasta paikasta loppuelämäkseen.
Loppukäyntien aikana minua alkoi hymyilyttää. Bliss oli ollut jäykkä ja yli-innokas, mutta ainakin se oli pärjännyt valmennuksessa kahden vieraan hevosen kanssa. Minua ei haitannut lainkaan, että kaikki tehtävämme olivat vastanneet suunnilleen oman nimen kirjoittamista tikkukirjaimilla - Bliss oli onnistunut, se oli tajunnut mitä halusin ja ainakin yrittänyt tehdä pyyntöni mukaan. Rapsuttelin salaa ponin harjamartoa kunnes meitä pyydettiin laskeutumaan satulasta.
Taluttaessani Blisiä talliin minulle tuli äkkiä kauhea ikävä Bonnieta. Vaikka oli tietysti luonnollista - ja pakollista -, että minun piti jossain vaiheessa hankkia toinen kisaponi, kivisti asian konkreettisuus minua yhtäkkiä. Olisin vaikka syönyt kourallisen kattovaloissa hiljalleen kimmeltävää kutterinpurua, jos olisin saanut Bonnien Blisin lisäksi tammatalliin keskelle vieraita hevosia ja ihmisiä.
Söimme tammatallin varustehuoneessa Emmyn ja Maijan kanssa (kuin eläimet, sillä valmennus oli tainnut aiheuttaa erinäisiä sydämentykytyksiä itse kullekin). Ilta oli loppujen lopuksi aika ihana. Minun ei tarvinnut miettiä sekuntiakaan tuntilistoja, rehutilauksia tai yksityishevosten karsinamaksuja - istuimme varustehuoneen sohvaryhmällä jalat käsinojille nostettuina, juoruilimme ja kävimme ruoan laskeuduttua auttelemassa iltatallin kanssa.
Melkein kuin olisi ollut lomalla.
LAUANTAI 23.1.
Vaikka aamutalli oli merkitty vapaaehtoiseksi, tiesin tulevani auttamaan siinä. Olisi tuntunut täysin rikolliselta maata paksun untuvatäkin alla tietäen, että vähän matkan päässä talutettiin hevosia ja jaettiin aamukauroja. Saapastellessani kahdeksan maissa aamupalalle suorastaan puhkuin energiaa. Päivästä tulisi kaunis ja Blisin hölmistyneestä katseesta näin, että se oli nukkunut vieraassa paikassa hyvin.
Lähdimme ratsastamaan melkein heti aamupalan jälkeen. Olimme saaneet esittää toiveita ratsujenvaihtotuntia varten, ja olin selannut Storywoodsin nettisivuja innoissani. Varpaissani melkein pisteli, kun Minni huikkasi ohimennessään, että saisin tunnille Dylanin. Mahtavaa!
Dylan oli siro puoliveriori, joka oli teilata minut karsinassa kaksi kertaa kumoon. Purin kuitenkin hammasta ja päätin olla tyytyväinen ratsuvalintaani. Se oli hieno GP-tason kouluratsu ja vaikka se oli melko pieni, arvelin että minunlaiselleni esteratsastajalle sen liikkeet olisivat suorastaan megalomaaniset. Halusin päästä kokeilemaan mitä sellaisella ratsastaminen olisi.
Ratsujenvaihtotunti meni hyvin, vaikka minusta tuntui, että en ehtinyt juurikaan oppia hallitsemaan Dylanin vipuja. Minusta tuntui, että se liihotteli kuin jousijalkainen gaselli, mutta siitä huolimatta Minni pyysi minua yhä uudelleen ja uudelleen vaatimaan hevoselta enemmän. Oloni oli suunnilleen sama kuin aikoinaan alkeiskurssilla, kun silloinen hoitohevoseni otti elämäni ensimmäiset laukka-askeleensa raskaasti ja haparoiden. Olisin itse halunnut huutaa ilosta, mutta ratsastuksenopettaja pyysi yrittämään heti uudelleen.
"Mun lihakset palautuu tästä varmaan vielä ens joulunakin", huokaisin, kun tunnin jälkeen söimme lounasta tammatallin varustehuoneessa.
Iltapäivällä oli jälleen sileän valmennus Blisillä. Poni oli ollut tarhassa ja siinä oli virtaa kuin täydessä akkuporakoneessa, kun talutin sen varustettuna maneesiin. Minua vähän jännitti nousta Blisin satulaan, mutta tälläkin kertaa pelkoni oli turha. Tuntui, että niin pitkään kun keskityin pyytämään mahdollisimman vähän ja tekemään tilanteen Blisille mukavaksi, se huiteli iloisesti pitkin maneesia eikä edes tajunnut sanoa vastaan. Tiesin, että jossain vaiheessa minun pitäisi alkaa ratsastaa sillä, mutta nyt tärkeimmältä tuntui vain opettaa, että ratsuna oleminen voisi olla hauskaa. Mitään erityisen vaikuttavia temppuja emme tämänkään valmennuksen aikana tehneet, mutta olin siitä huolimatta tyytyväinen Blisin kulmikkaisiin voltteihin ja löysään ravinsekaiseen jolkotteluun.
Lomatunnelmani jatkui illalla. Pelasimme korttia varustehuoneessa, juttelimme ja vain makasimme sohvillamme tuijottamassa katonrajasta laskeutuvia yksinäisiä pölyhiutaleita. Tuntui ihanalta, kun ei tarvinnut tehdä mitään.
SUNNUNTAI 24.1.
Aamutallissa tunsin, että töitä oli tehty. Se oli tavallaan outoa - Seppeleessä ratsastin sekä Bonnien että Blisin
että useamman kerran viikossa Agin tai jonkun tallin tuntihevosista. Ehkä jännitys oli saanut lihakset jumiutumaan pahemmin kuin kotona. Minua suorastaan harmitti, että valmennusviikonloppu päättyisi tänään jo puolenpäivän aikaan. Olisin mielelläni lojunut vielä yhden illan Maijan ja Emmyn kanssa tammatallin varustehuoneessa juttelemassa siitä, kannattiko vaaleanvihreitä pinteleitä ostaa vai likaantuivatko ne heti.
Yhdeksältä kävin ratsastamassa Blisin vielä kerran. Halusin käyttää kaikki liikenevät tilaisuudet totuttaakseni ponin vieraisiin paikkoihin. Emmy halusi lepuuttaa Tillyä ja Maija oli jäänyt vielä syömään, joten minä pyörin Blisin kanssa maneesissa kahden. Se tuntui keveämmältä ja hermostuneemmalta, kun maneesissa ei ollut toista hevosta seurana, joten pääasiassa pyörimme käynnissä isoilla kaarilla ja ravailimme lyhyitä pätkiä. Laskeuduin satulasta jo parinkymmenen minuutin kuluttua, juuri kun Bliss oli alkanut rentoutua.
Heitin Blisille päiväheinät ennen kuin suuntasin tukikohdaksemme muodostuneeseen tammatallin varustehuoneeseen päiväkahveille ja loppupalautteeseen. Hörpin tulikuumaa teetä samalla, kun viikonlopun tunnit pitänyt Trevor selaili muistiinpanojaan ja kävi kommenttejaan läpi ratsukko kerrallaan.
"Blishän on tosi nuori vielä, sen huomaa", Trevor sanoi meidän vuoromme tultua. Hän plarasi papereitaan ja jatkoi sitten: "Se tottu nopeasti paikkoihin ja toimi yllättävän hyvin ottaen huomioon, että tää tais olla sen ensimmäisiä valmennuksia. Sä voisit toki pyytää siltä vähän enemmän. Se ihan selvästi osaa, mutta nyt se vähän lusmuilee, kun se huomaa että siihen on mahdollisuus."
Hän vilkaisi minua nopeasti silmiin.
"Mut hyvä poni siitä tulee, ihan varmasti."
Sitten Trevor siirtyi käymään läpi Maijan ja Kuumon palautetta.
Mieleni kävi haikeaksi, kun lastasin Blisiä tunnin kuluttua hevosautoon. Viikonloppu oli ollut hieno. Vaikka Trevor oli oikeassa siinä, että olin päästänyt Blisin liian helpolla, en ollut kuitenkaan varsinaisesti pettynyt. Minulle oli tärkeintä, että poni oli toiminut - että saatoin nyt sulkea kuljetusauton oven ja ajatella, että odotin jo seuraavaa valmennusta.
Vilkaisin Storywoodsin majesteettista tammatallia, soin lämpimän ajatuksen sen sydämessä olevalle varustehuoneen sohvaryhmälle ja ponnistin sitten hevoskuljetusauton avoimesta etuovesta sisään.
Parempi myöhään kun ei milloinkaan Olipas mukava lukea tämmöinen koko viikonlopun mittainen kertomus ja jokaisesta päivästä oli saatu hyvin asiaa kerrotuksi. Toivottavasti nähdään vielä uudelleen joko uusien valmennusviikonloppujen merkeissä tai sitten kisapäivinä.