Annoyed, Andrews?

[Trevor]

Mitä käy kun Suomi ja Suomalaiset alkavat käymään toisen hermoille?

[Trevor]

22.07.2020

Tyler osaa olla halutessaan kyllä kunnon ilonpilaaja. Velipoika on taas pitkään valittanut minulle siitä, että en kanna vastuuta kotiranchista ja tee mitään sen tilan eteen, mutta mitä ihmettä voisin tehdä täältä melkein toiselta puolelta maapalloa. Oman osani kuluista olen maksanut kuitenkin koko ajan ja jos en välttämättä ole juuri samalla hetkellä pystynyt maksuja hoitamaan, olen maksanut osuuteni heti kun se on ollut mahdollista, sekä myös välillä laittanut vähän ylimääräistä rahaa tilille, josta kaikki ranchin kulut menivät.

Toisaalta osaksi veljeni ongelmissa taisi näytellä osaa myös muuan Willkes. Ty oli kertonut miehen avautuneen avio-ongelmistaan ja toisaalta olin sen kuullessani tyytyväinen siitä että minun ei tarvitsisi kuunnella Charlien avautumista. Eihän tuossa nuoressa mitään pahaa ollut, mutta välillä toinen vain avautui hieman liikaa ja juuri sellaisista aiheista mistä en välttämättä olisi aina niin kiinnostunut puhumaan, varsinkaan kun viimeisin omakaan parisuhteeni ei päättynyt kovinkaan kauniisti.

Vaikka omasimmekin velipojan kanssa sanallisen sopimuksen siitä että molemmilla olisi 2,5 karsinaa ranchilta käytössä, oli tuo ominut puolikkaani ilman että olisi edes tiedustellut olisiko asia minulle ok ja viimeksi skypetellessämme kertoi minulle ostaneensa mustangitamman. Jo pelkkä viski ja Willkes oli ollut oiva sanapari saamaan punaisen lipun heilumaan ja kuullessani mihin herrojen juominen oli johtanut, en tiennyt olisinko itkenyt vai nauranut veljeni tyhmyydelle. Toisaalta en voi väittää ettenkö itse olisi tehnyt samanlaisia kauppoja tuossa tilanteessa, joten ehkä oli hyvä jotta tallin luottokortti ei (aina) löytynyt hallustani.

Tyler ilmoitti myös lähtevänsä Kanadaan mustangi retkelle ensikuun alussa ja ihmettelinkin pikkuveljelleni miten toisesta olisi kuoriutumassa tuollainen sosiaaliperhonen, mutta ehkäpä se olisi jo aikakin tapahtua ja oli ihan mukava kuulla että velipojalla oli jotain muutakin elämää ranchin lisäksi. Omalla kohdallanihan elämäni pyörii suurimmaksi osaksi töiden ympärillä, mutta itsepä olen päättänyt olla edes kokeilematta enään hankkia parisuhdetta, sillä eipä ne ikinä kohdallani hyvin pääty.

Työrintamalla sentään kaikki menee ihan kivasti ja toivottavasti tulevaisuudessa sama meno jatkuu kun pomo on taas ilmoitellut meitä kisaamaan ja sain jopa ylipuhuttua toisen pitämään yhden parin vuoden takaisista kasvateista kotona jotta saisin pidettyä sitä ykkösratsunani kaikkien nuorten ja uusien tulokkaiden rinnalla, vaikkakin pian tuon tamman kohdalla olisi pakko päättää kummalle se jäisi käyttöön, minulle vai Jussille, kun nuori mies on kehittynyt ihan silmissä sinä aikana mitä toinen on tiimissä ollut, mutta eipä tuo ole harjoittelua kaihtanutkaan.

Vielä kun kotiin pääsisi käymässä voisi kaikki olla ihan hyvin taas hetken…

[Trevor]

05.10.2020 - Kuka tässä on hullu?

Mä en tiennyt kuka tässä oli seonnut. Tyler, Jussi, Minni vai minä. Vai olisiko kaikki sekoamassa ja kukaan ei oikein tajuaisi asiaa. Jos nyt lähtee liikkeelle vaikka tuosta rakkaasta pikkuveljestäni.

Tyler on koko menneen vuoden ollut enemmän tai vähemmän kiukkuinen minulle ja onpa tuo mennyt ostamaan pari hevostakin vuoden aikana. Yhden mä olisin ymmärtänyt koska onhan Carly jo vanhempi hevonen ja sillä on ollut omat ongelmansa vuosien saatossa, mutta se, että tuo menee samaan syssyyn ostamaan vielä varsan. Mustangivarsan. Eipä sillä omapa tuo on ongelmansa koska velipoika saa kouluttaa varsansa ihan itse ja tehdä siitä sellaisen hevosen kuin tuo haluaa ja tarvitsee. En tiedä mitä kaikkea tuo vielä keksii, mutta toivottavasti muutaman viikon sairasloma ja ratsastuksen mahdottomuus saisivat toisen miettimään elämäänsä ja tekemisiään, ennen kuin tuo voi palata takaisin satulaan ja työnteon pariin.

Onneksi tuolla on sentään Charlie apunaan ja että Willkes on oppinut ratsastamaaan ja tuo pääsee liikuttamaan Carlya ja Foreveriä ja muutenkin auttamaan Tyleriä. Ehkäpä ensi vuonna pääsen näkemään itsekin velipojan hevoset ja toivottavasti silloin tilanne on paljon paremmalla mallilla. Ehkä ensi vuonna pitäisi yrittää viettää enemmän aikaa kotona jos se vaan töiden kanssa onnistuu.

Jussin menettäminen on ollut myös yksi kova pala, vaikka itsepä ajoin tuon pois. Yritin kyllä pitää oman käytöksen mahdollisimman siistinä töissä ja kehitellä muita tapoja purkaa ärsyyntymistäni, muun muassa ajaen maneesia ja kenttää sekä palaamalla takaisin salille. En mä muista koska m’ olisin viimeks käynyt siellä. Varmaan high schoolin aikana. Ei mulla ollut mitään sellaista samanlaista rutiinia kuin silloin, mutta raudan nostaminen auttoi vähän paremmin kuin jatkuva kiukkuilu töissä. Kuitenkin silti mä sain tilanteen ajettua sellaiseksi että Jussin jaksaminen oli loppunut ja mies oli ilmoittanut Minnille että toinen haluaisi irtisanoutua. Onneksi nainen ja tuo nuori olivat löytäneet jonkinlaisen sopimuksen siitä, miten jatkettaisiin eteenpäin jotta toinen ei menettäisi työpaikkaansa ja me emme menettäisi ainakaan täydellisesti hyvää työntekijää.

Myös Minnin mielenterveyttä on tullut vähän pohdittua tässä kuluneen päivän aikana. Varsinkin kun tuo oli ilmoittanut että olisimme osallistumassa loppukuusta hubertusratsastukselle Liekkijärvellä ja että tuo olisi ilmoittanut minut mukaan Ellillä kun itse olisi lähdössä Rosalla. Sentään nainen oli osannut tehdä järkeviä ratsuvalintoja eikä ilmoittanut minua mukaan minua millään suomenhevosella, vaikka ihan varmasti tuo voisi senkin tehdä…

[Trevor]

31.10.2021

Vaikka viimeiset lähemmäs seitsemän vuotta on menneet suomessa hyvin ja oikeastaan paremminkin kuin mitä mä osasin arvellakkaan vaikka pian tänne muuton jälkeen silloinen kihlaukseni purkautuikin. Kuitenkin nyt kun molemmissa vaakakupeissa on asioita jotka ovat minulle tärkeitä, miten mä osaan valita missä mun pitäisi olla?

Äiti ja Tyler on pitänyt mua hyvin kartalla siitä millainen isän tilanne on, mutta varsinkin Tyleristä on kuullut miten tilanne käy velipojan jaksamiselle ja mä en yhtään ihmettele että sen piti päästä pois. Kanadaan lähteminen oli siltä jotenkin looginen ratkaisu, sillä se oli kuitenkin tutustunut Centereihin käydessään sielä kisaamassa joten sinne sen olisi varmasti helppo mennä ja se varmasti saisi jotenkin autettuakin sielä jos niillä vaan tarvetta olisi apukäsille, vaikka niitä varmasti löytyikin.

Mä olin kyllä pohtinut että jos mä lähtisin ensikuun puolella käymään kotona jotta mä näkisin itse että millaisessa kunnossa isä on ja että me voitaisiin puhua Tylerin kanssa siitä, mitä tilalle tapahtuisi sen jälkeen jos isä häviäisi taistelunsa. Ei kuitenkaan olisi reilua jättää sitä yksin vastuuseen koko tilasta kun tähän asti se on pyörittänyt sitä isän kanssa mun ollessani suomessa. Enkä mä tiedä haluanko mä lopettaa työtäni täälä palatakseni kotiin ja farmariksi. Onhan ajatus siitä että ei olisi enää lapsuuden kotia mihin palata outo, mutta ehkä on vain aika päästää irti ja antaa Tylerillekkin mahdollisuus kokeilla siipiään elämässä ja tehdä mitä pikkuveli oikeasti haluaa, eikä vain aina tehdä mitä sen käsketään tekemään.

[Trevor]

19-20.09, Kanada

Vasta kun on matkannut vajaan vuorokauden, taitaa oikeasti tajuta miten kaukana jokin tai tässä tapauksessa joku, onkaan. Jo pelkästään Suomessa oli mennyt melkein viisi tuntia päästä pelkästään päästä lentokentälle, puhumattakaan siitä että lento Helsingistä Kanadaan otti kymmenen tuntia. Toki vielä perillä edessä oli ajo lentokentältä pikkuveljen luokse Waterphewhen.

Maanantai menikin näin ollen jetlagista palautumiseen ja kaupunkiin tutustumiseen kun Tyler oli jättänyt mulle autonsa. Eihän Waterphew tuntunut kovinkaan kummoinen paikka olevan, mutta jotenkin se aika vain kului ennen kuin kello oli sen verran jotta velipoika pääsi töistä. Eihän me illalla tehty kuitenkaan paljoa, vaihdettiin kuulumisia sekä haettiin ruokaa.

Tiistaina velipoika jätti mut taas nukkumaan aamusta ja herätessäni ajoissa, päätin laittaa Tylerille viestiä:

Missä menette? Voinko liittyä seuraan?

Pikkuveljen vastausta sai odotella aika kauan, mutta lopulta puhelimeni kilahti uuden viestin merkiksi.

Vielä ranchila. Raicylle ja Tomfordille sopii.

Okei. Tuunko mä sinne vai missä me nähdään? Otanko mä jonkun hevosen?

Tuu vaan. HH on kotona niin sä saat ottaa oman hevosesi.

Okei. Nähdään siellä.

Vaikka olinkin tottunut ratsastamaan melkein päivittäin ja laittamaan - ainakin satunnaisesti - oman ratsuni kuntoon, silti kävely Tylerin talliin (vaikkakin hakeakseni oman hevoseni varusteet) tuntui oudolta ja vielä oudommalta tuntui alkaa varustamaan quateria sillä Divan ratsastamisesta huolimatta en ollut tainnut silti tottua siihen että ratsuni ei olisi puoliverinen. Eihän Divakaan puoliverinen ollut, mutta silti sen ratsastamisesta oli alkanut tulemaan enemmän arkipäivää, kuin mitä esim. HH:n ratsastaminen mulle oli.

Lopulta kuitenkin quater oli varustettuna ja mä käänsin orin suuntaan jossa mä ajattelin OWRän olevan ja pienen hakemisen (toki helppo oli seurata Tylerin luomia polkuja) mä pääsin tilalle ja oli aika etsiä velipoika. Kauaa toki mun ei tarvinnut Tyleriä etsiä, kun se asteli ilmeisesti maneesilta pihalle pidellen toisessa kädessään köysi kieppiä. Annoin orilleni luvan astella velipojan luokse ja vasta kun tuo ymmärsi että hevosen askeleet lähestyivät tuota, nousi Tylerin katse bootsiensa kärjestä kohti minua.

“Sua sai vähän ettiä” virnuilin pikkuveljelleni, vaikka tiesin että toinen ymmärtäisi minun kusettavan täysin koska enhän ollut oikeasti edes etsinyt toista.
“Älä kuseta.”
“No joo, kyllähän sä tiedät että en mä sua oikeesti edes etsinyt. Mitä teillä on suunnitelmissa?”
“Ei mitään isompaa. Muut ovat varustamassa hevosia ja mä oon menossa kanssa. Me… me lähdetään sitten laaksoon” Tyler viittoi suuntaan jos toiseenkin puhuessaan ja yritin seurata toisen käden liikkeitä saadakseni parempaa selkoa siitä, mitä pikkuveli oli puhumassa. Ehkä se, että veli oli päässyt viimein pois kotoa äidin helmoista oli tehnyt sille hyvää ja että se oli miehistynyt ainakin vähän. Toisaalta varmasti myös sekin, että Tyler oli edes yrittänyt saada itselleen oikean parisuhteen myös vanhemmalla iällä oli tainnut auttaa tuota vaikka ei se ollutkaan saanut sitä onnistumaan. Ehkä se joskus onnistuisi siinä, tai sitten ei, ei siitä oikein saanut selvää kun tuntui että se oli välillä vain sellainenkin hiirulainen että mä en yhtään ihmettelisi vaikka se ei siinä enää toistamiseen onnistuisi.

Matkalla laaksoon puhuimme vain yleisesti asioista ja yritin oppia lisää siitä, mitä ranchilla tehtiin. Laaksoon päästyämme ja miesten aloittaessa työntekoaan, oli mielenkiintoista seurata kuinka hyvin kolmikon yhteistyö pelasi, sillä karjanajo oli jotain mitä mä en hallinnut, vaikka olinkin sitä pikkupoikana opetellut isävainaan kanssa. Seuratessani Tylerin työskentelyä musta tuntui että pikkuveli oli omassa elementissään enkä mä tiennyt että olisiko ollut olemassa jokin toinen ammatti jossa mä olisin veljen nähnyt mieluummin. Ty yritti parhaansa mukaan neuvoa mua siinä mitä tehdä, minne mennä ja milloin, mutta jotenkin musta tuntui että mä en vain saanut kaikesta kiinni ihan niin hyvin kuin mun olisi pitänyt.

Aika kulki yllättäen suhteellisen nopeasti laaksossa ja lopulta olikin aika lähteä takaisin kohti OWR:ää. Palattuamme takaisin tilalle, me jätettiin velipojan kanssa hevoset väliaikaisiin tarhoihin, ennen kuin Tyler lähti astelemaan kohti päätaloa ja lopulta nousi portaat terassille ja sen jälkeen avasi oven kuin olisi astellut kotiinsa. Mä seurasin pikkuveljeä, vaikka mä en tiennyt että mitä se oli tekemässä enkä mä yllättäen viitsinytkään kysyä siltä että oliko se tosissaan sen kanssa mitä se oli tekemässä ja mä seurasin sitä kuin kuuliainen koira. Sisällä toinen tervehti kaikkia paikalla olijoita ennen kuin kuulin toisen tiedustelevan olisiko minullekkin paikka illallispöydässä vaikka liittyisinkin seuraan näin yllättäen.

“Toki se sopii. Kittyn paikka on ainakin vapaana ja tokihan aina yksi paikka saadaan pöytään mahtumaan” Emilyksi esitelty nainen puheli, samalla kun alkoi selkeästi kattamaan uutta paikkaa ruokapöytään. Jossain kohtaa myös Raicy sekä Tomford saapuivat sisälle ja muutenkin paikalle alkoi saapumaan väkeä ja hakemaan selkeästi omia paikkojaan pöydän ääressä. Lopulta kaikki löysivät omat paikkansa pöydästä ja kaikki alkoivat vuorollaan ottamaan ruokaa omalle lautaselleen kuin myös vaihtamaan kuulumisia päivän aikana tapahtuneista asioista. Oli mielenkiintoista kuunnella muiden puheita ja saada ehkä vähän erilaista näkymää sille millaista elämä täällä olisi.

Vastailin myös muiden kysymyksiin omasta elämästäni sekä nuoruudestani Tylerin kanssa Kanadassa. Koko illallisen ajan minulla oli sellainen tunne että Tyler oli jättänyt kertomatta minulle jotain eräästä ihmisestä, mutta en saanut kotimatkallamme mahdollisuutta kysellä asiasta joten täytyisi ottaa se puheeksi jokin toinen päivä.